Miksi puhumattomuus ei hoidu terapeutin vastaanotolla?

Kun lapsella on todettu tilannekohtainen puhumisen vaikeus eli valikoiva puhumattomuus, on aika miettiä, miten lasta voidaan auttaa. Puhumaton lapsi ei useinkaan ole häiriöksi päiväkotiryhmässä tai luokassa, eikä siten vaadi aikuisten erityistä huomiota. Huolta voi herättää heikko osallistuminen ryhmän toimintaan, vaikeus syödä tai hoitaa wc-asioita, vaikeus saada tehtäviä tehdyksi ja koululaisilla vaikeus arvioida lapsen osaamista, kun lapsi ei puhu koulussa. Osa lapsista touhuaa aivan kuten muutkin, he eivät vain puhu, tai puhuvat esim. vain joillekin lapsille, eivät aikuisille.

Jos kerran kyseessä on ahdistuneisuushäiriö, niin eikö lapsen auttaminen ole ensisijaisesti terveydenhuollon ammattilaisten tehtävä?

Terveydenhuollon ammattilainen, jolla on koulutusta valikoivan puhumattomuuden hoitoon, voi tehdä monenlaisia asioita lapsen auttamiseksi. Mutta mitä pienempi lapsi on kyseessä, sitä merkittävämpi rooli lapsen auttamisessa on lähiaikuisilla, vanhemmilla ja päiväkodin/koulun työntekijöillä. Tämä pätee monin tavoin myös muuhun lasten psyykkiseen oireiluun.

Terveydenhuollon ammattilaisen rooli vaihtelee sen mukaan, mikä on lapsen tuen tarve kokonaisuudessaan: lapsi voi tarvita esim.:

• puheterapiaa liittyen kielellisiin erityisvaikeuksiin
• toimintaterapiaa liittyen toiminnanohjauksen, aistisäätelyn tai liikkumisen haasteisiin
• perhekeskeistä työskentelyä liittyen muihin ahdistuneisuusoireisiin tai tunnesäätelyvaikeuksiin
• lapsen kasvaessa yksilö- tai ryhmäterapeuttista hoitoa mieliala- ja/tai ahdistusoireisiin

Tilannekohtaisen puhumisen vaikeuden suhteen terveydenhuollon ammattilainen voi:

• Kertoa lapselle ikätasoisella tavalla puhumisen vaikeudesta. Pienelle lapselle voi riittää, että kerrotaan, että tällaista vaikeutta on monilla muillakin, ja että se kyllä helpottaa. Lapsille suunnatut tarinat voivat olla tässä apuna. Niitä voi keksiä myös itse, hyödyntäen olemassa olevaa englanninkielistä kirjallisuutta.
• Toimia asiantuntijana, kun perheen ja päiväkodin/koulun kanssa mietitään, kuinka lasta voisi auttaa arkitilanteissa päiväkodissa/koulussa ja vapaa-ajalla. Tutkimuksissa parhaat tulokset on saatu, kun puhumista harjoitellaan monessa ympäristössä yhtä aikaa.
• Päiväkoti- ja kouluyhteistyön helpottamiseksi voidaan tavoitteeksi asettaa alkuvaiheessa myös se, että lapsi puhuu terveydenhuollon ammattilaiselle, joka voi vuorostaan auttaa lasta puhumaan päiväkodin/koulun lapsille ja aikuisille.

Valitettavasti harvoin käy niin, että kun lapsi pystyy puhumaan terveydenhuollon ammattilaiselle, hän alkaa puhua myös muissa tilanteissa, joissa hän ei vielä puhu.

Puhumisen vaikeus syntyy lapsen arjen vuorovaikutussuhteissa ja on autettavissa vain yhteistyössä niiden ihmisten kanssa, joille hän ei puhu.

Se, että kouluikäinen lapsi alkaa puhua englanninopettajalle, ei tarkoita sitä, että lapsi pystyisi saman tien puhumaan luokanopettajalleen.

Puhumisen vaikeus alkaa usein tilanteissa, joissa lapsi kohtaa uuden ihmisen. Jos lapsi ei pysty ensimmäisissä tapaamisissa puhumaan uudelle ihmiselle, tästä ihmisestä tulee pian lapsen mielessä henkilö, jolle hän ei puhu. Tämän vuoksi neuvotaan, ettei kannata kysyä suoria kysymyksiä lapselta, joka ei ole koskaan puhunut sinulle: lapselle tarjotaan aikaa tutustua uuteen henkilöön ja tilanteeseen, niin että jännittyneisyys helpottaa. Aikuinen ei silloin heti leimaudu "henkilöksi, jolle en puhu": lapsen ei ole vielä tarvinnut fyysisesti kokea sitä, ettei pysty vastaamaan juuri tämän aikuisen esittämiin kysymyksiin. "Henkilö, jolle en puhu"-leima on näiden lasten mielessä hyvin voimakas ja sen muuttaminen on työlästä.

Vaikeus puhua tietyissä tilanteissa on lapselle hyvin hämmentävä kokemus. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei välttämättä tiedosta vaikeutta itse, vaan voi kokea osallistuvansa ja olevansa aktiivisesti vuorovaikutuksessa muiden kanssa, vaikka ei puhukaan. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä tietoisemmaksi hän vaikeudestaan tulee.

Puhumisen aloittaminen henkilölle, jolle lapsi ei ole moneen viikkoon, kuukauteen tai vuoteen puhunut, on työläs prosessi. Se ei onnistu aikuisten pyynnöillä, maanittelulla, lahjomisella tai painostamisella, ei edes lapsen omalla vahvalla päätöksellä alkaa puhua.

Lapsi tarvitsee apua. Valitettavasti puhumisen harjoitteluun löytyy harvoin oikotietä, vaan on edettävä hyvin pienin askelin. Lapsen lähiaikuiset tarvitsevat tietoa siitä, minkälaiset asiat ovat tällaisille lapsille pieniä puhumistavoitteita, mitkä suuria. Esimerkiksi helpolta tuntuva yksisanainen tervehdys "Hei!" voi olla lapselle niitä vaikeimpia asioita, samoin kiitokset ja anteeksipyynnöt.

Puhumisen sisällön miettimisen lisäksi on tärkeä miettiä, ketkä ovat paikalla harjoituksia tehdessä. Kahdenkeskeiset hetket aikuisen kanssa päiväkodissa voivat olla alkuvaiheessa välttämättömiä, jotta puhuminen aikuisille saadaan alkuun. Kun puhuminen alkaa sujua, voidaan hetkiin ottaa mukaan yksi henkilö kerrallaan, kunnes lapsi pystyy osallistumaan puhuen myös ryhmätilanteissa. Kahdenkeskisten hetkien tarve voi kestää muutaman kerran tai muutamia kymmeniä kertoja - joskus työskentely etenee, mutta niin hitaasti, että tarvitaan pitkä, puolen vuoden - vuodenkin jakso, ennen kuin voidaan siirtyä pieniin ryhmätilanteisiin. Mitä useammin harjoitteluhetkiä voidaan järjestää, sitä paremmin työskentely yleensä etenee.

Sopivien tekemisten ja harjoitteiden suunnittelussa tarvitaan usein vanhempien, terveydenhuollon ammattilaisen ja päiväkodin/koulun työntekijöiden tiivistä yhteistyötä.

Lapset ovat yleensä taitavia arvioimaan harjoitusten vaikeutta myös itse - kuvallinen tunnemittari toimii hyvin eskari- ja ala-asteikäisen lasten kanssa. Emoji- ja numeromittareita voi hyödyntää myös yläasteikäisten ja sitä vanhempien kanssa.

Päiväkoti-ikäisten lasten ei välttämättä tarvitse olla tietoisia siitä, että nyt harjoitellaan puhumista, vaan aikuiset voivat huolehtia otollisten tilanteiden ja puhumishaasteiden luomisesta ja toteuttamisesta ja muokata omaa toimintaansa sen mukaan, miten lapsi pystyy tilanteissa toimimaan ja puhumaan.

Erityinen tuki, jota lapsi tarvitsee päiväkodissa ja koulussa

Kasvatus- ja opetusalan ammattilaisilla on kädet täynnä töitä ja psyykkisesti oireilevien lasten tukeminen opetuksen ohessa voi näyttäytyä hyvin kuormittavana lisätyönä, jota on vaikea toteuttaa. Kun puhumattomuusoireen luonne ja merkitys lapsen kasvulle, kehitykselle ja oppimiselle on ymmärretty, on päiväkodeissa ja koulussa kuitenkin taivuttu monelle mutkalle lasten ja nuorten auttamiseksi. Aikana, jolloin puhumisen helpottamisen keinoista oli niukasti tietoa tarjolla, eräs rehtori onnistui auttamaan 6-luokkalaista lasta puhumaan koulussa, ensin puhumaan puhelimessa rehtorin kanssa, sitten rehtorin kansliassa kahden kesken. Lapsella oli ollut tiivis psykoterapiahoito usean vuoden ajan, mutta puhumiseen siitä ei ollut ollut apua.

Lapsella on oikeus osallistumiseen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen harjoittelu on tärkeä osa lapsen päiväkoti- ja kouluarkea. Puhumattomuus vaikeuttaa lapsen osallistumista päiväkodissa ja koulussa päivittäin.

Osalla lapsista puhumattomuus jatkuu nuoruusikään ja pienellä osalla vielä aikuisikäänkin saakka. Nuoren on vaikea hoitaa omia asioitaan, itsenäistyä ja muuttaa pois kotoa, jos puhuminen vieraammille ihmisille ei onnistu. Mikäli nuori ei pysty puhumaan kavereilleen, myös ikätoverisuhteet kärsivät. Yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemus, ahdistus- ja masennusoireet sekä alisuoriutuminen koulussa ovat tavallisia ja nuori saattaa lakata puhumasta myös läheisilleen.

Päiväkoti-ikäisen puhumattomuus ei välttämättä vaikuta suurelta haitalta eikä aina häiritse lapsen osallistumista päiväkodin toimintaan tai leikkeihin kavereiden kanssa. Pienet lapset löytävät monia keinoja leikkiä keskenään ilman sanojakin.

Eskarilaiselta ja pieneltä koululaiselta odotetaan jo puhumista. Opettaja kysyy ja oppilaat vastaavat. Lapsia pyydetään kertomaan kuulumisistaan tai nimeämään asioita vuorotellen, lukemaan vuorotellen. Kaverisuhteissa keskustelun merkitys kasvaa. Puhumattomuuden aiheuttama haitta lapselle ja aikuisten huoli puhumattomuudesta kasvaa ja lapselle lähdetään hakemaan apua.

Puhumattomuuden helpottamiseksi voidaan työskennellä vielä aikuisiässäkin, mutta monelta mutkalta ja paljolta kärsimykseltä voitaisiin välttyä, jos työskentely voitaisiin aloittaa jo päiväkoti-iässä. Kouluiässä työskentely vaatii usein merkittävästi enemmän työtä ja tukitoimia, joita on kouluarkeen vaikeampi sovittaa kuin päiväkotiarkeen. Usein tarvitaan vuosia kestävää, pitkäjänteistä työskentelyä, sietäen ajoittain tulevia takapakkeja.

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden säätelyn vaikeuksista kärsivän lapsen tukitoimet päiväkodissa ja koulussa ovat monille jo tuttuja. Lapsi voi tarvita esim. lyhyitä, selkeäitä ohjeita, tauottamista, pienemmän ryhmäkoon, aikuisen vierelleen aloittamaan työskentelyn ja viedäkseen sen loppuun. Jotkut lapset voivat tarvita aktiivityynyjä ja muita apuvälineitä keskittymisen tueksi.

Lapsi, joka ei puhu, tarvitsee:

• rennon ja sallivan ilmapiirin, jossa häntä kannustetaan ja autetaan osallistumaan, mutta ei painosteta puhumaan
• aikuisten perehtymistä siihen, mistä puhumattomuudessa on kyse
• juuri tämän lapsen toimintakykyyn ja puhumiskäyttäytymiseen perehtymistä
• systemaattista, suunniteltua apua puhumisen onnistumiseksi päiväkodissa/koulussa

Pienen lapsen näkökulmasta systemaattinen työskentely voi olla vapaamuotoista, satunnaisina hetkinä toteutuvaa aikuisen kanssa touhua päiväkotiarjessa, jolloin hänen onkin jostakin syystä helpompi osallistua ja ehkä puhuakin. Olennaista on, että aikuisella on käsitys siitä, miten hän voi auttaa lasta, sekä se, että hetkiä on ainakin alkuvaiheessa usein, mieluiten 3-4 kertaa viikossa. Joskus voidaan tarvita myös pienryhmää puhumisen onnistumiseksi.

Tukitoimien riittävyyttä voidaan arvioida sen perusteella, eteneekö lapsen puhuminen arjen eri ympäristöissä. 

Puhekäyttäytymiseen liittyvät erilaiset oireseurantalomakkeet voivat toimia tässä apuna.

Jos lapselle, jolla on tilannekohtaista puhumisen vaikeutta (valikoivaa puhumattomuutta), tehdään erityisen tuen päätös, keskeiset tukitoimet ovat siis:

• nimetä avainhenkilö, joka huolehtii tukitoimien toteutumisesta lapsen arjessa
• aikuisten perehtyminen siihen, mistä on kyse, ja miten lasta voidaan auttaa
• ottaa käyttöön sellaisia toimintatapoja, jotka auttavat lasta pienin askelin puhumaan päiväkoti- tai kouluympäristössä

Puhumaton lapsi päiväkodissa tai koulussa Suomessa 2020-luvulla - missä mennään hoidon ja tukitoimien osalta?

Puhumattomuusoire on kuvattu lääketieteellisessä kirjallisuudessa jo 1800-luvulla, mutta oirekuvaa on alettu ymmärtää paremmin vasta viime vuosikymmeninä. Kansainvälisiä hoitomalleja on jo useita, ja käyttäytymisterapeuttinen ote on vallitseva - keskeistä on harjoittelu lapsen omassa arkiympäristössä niiden ihmisten kanssa, joille lapsi ei vielä puhu.

Harjoittelun toteuttaminen vaatii perehtymistä erityismenetelmiin, joilla lasta voidaan auttaa. Suomessa ei ole toistaiseksi järjestetty yhtään suomenkielistä menetelmäkoulutusta terveydenhuollon tai opetus- ja kasvatusalan ammattilaisille.

Erityispuheterapeutti Maggie Johnson on käynyt kouluttamassa Suomessa jo useamman kerran, viimeksi 2018. Näissä koulutuksissa on käynyt työntekijöitä ympäri Suomen, moni heistä ammatiltaan puheterapeutti. Käytössämme on myös englanninkielistä kirjallisuutta sekä asiantuntijoiden tekemiä luentovideoita ja dokumentteja aiheesta.

Ammatillinen tietotaito Suomessa on edelleen hajanaista ja monella paikkakunnalla yksittäisen työntekijän varassa. Tilaisuuksia soveltaa koulutusta käytäntöön ei ole ehkä ollut vielä kovinkaan paljon. Kun maailmalla valikoivaa puhumattomuutta hoitavat keskukset kohtaavat satoja, jopa tuhansia lapsia ja heidän perheitään, Suomessa yksittäinen työntekijä on yleensä kohdannut yhdestä muutamaan kymmeneen lasta tai perhettä.

Lastenpsykiatrinen hoito

Valikoiva puhumattomuus on lastenpsykiatrian näkökulmasta ollut vaikeaoireinen häiriö, johon on löytynyt heikosti toimivia työskentelymenetelmiä. Lapsi on saattanut käydä vuosien psykoterapian puhumatta siellä sanaakaan. Osastohoitojaksoistakaan ei ole apua yleensä löytynyt. Tietoa valikoivan puhumattomuuden hoitomenetelmistä on rantautunut viime vuosikymmenen aikana Suomeen ja sitä on hyödynnetty. Valikoiva puhumattomuus näyttäytyy edelleen vaikeahoitoisena oireena, mutta moni lapsi saa hyvää, ammattitaitoista apua ja parhaimmillaan yhteistyö perheiden, päiväkotien ja koulujen kanssa tuottaa hyvää tulosta. Osa lapsista puhuu jo kouluun mennessään.

Toistaiseksi ei ole olemassa hoitomenetelmää, joka auttaisi kaikkia näitä lapsia. Esim. Yhdysvalloissa ammattilaisten kokemus on ollut, että noin kolmannes hyötyy uusista työskentelymenetelmistä paljon, kolmannes vähän, ja edelleen on olemassa ryhmä lapsia, jotka eivät niistä hyödy. Käytössämme ei ole olemassa mitään tutkittua arviointimenetelmää, jonka avulla voitaisiin tunnistaa lapset, jotka hyötyvät nykyisistä hoitomalleista, joten hoito ja tukitoimet on syytä kohdentaa kaikille niitä tarvitseville ja arvioida vasteen mukaan, kuinka kannattaa edetä.

Vanhempi lapsen tukena

Moni vanhempi on perehtynyt asiaan syvällisesti yrittäessään ymmärtää ja auttaa lastaan, kun apua ei muuten tunnu löytyvän. Vanhemman keinot auttaa päiväkoti- ja koulutilanteissa ovat ymmärrettävästi rajalliset, koska hän ei voi olla itse paikalla auttamassa tilanteissa, joissa lapsi tarvitsisi apua. Jos avun tarvetta ei päiväkodissa tai koulussa tunnisteta, vanhemman huoli ja turhautuminen voi purkautua suuttumuksena ja vaativana käyttäytymisenä päiväkodin/koulun työntekijöitä kohtaan. On tuskallista tietää, että oma lapsi tarvitsisi tietyn tyyppistä apua ja tukea nyt, ei vuoden eikä kahden päästä, eikä sellaista lapselle järjesty. Lapsen, jolla on tilannekohtaista puhumisen vaikeutta, tukeminen on vanhemmalle muutenkin raskas maratonjuoksu, jossa maali tuntuu jatkuvasti karkaavan käsistä. Vaikka lapsi saa apua ja työskentelyssä edetään, voi eteneminen tuntua vanhemmasta tuskastuttavan hitaalta. Läpimurtoja kuitenkin tapahtuu - sekä päiväkoti-ikäisten, alakoululaisten että nuorten vanhemmat viestittävät toisilleen hetkistä, jolloin lapsi tai nuori otti uuden merkittävän askeleen, tai teki aluevaltauksen, joka tuntui vähän aikaa sitten vielä mahdottomalta.

Osa vanhemmista ei ole huolissaan lapsen oireesta, koska lapsen vaikeudet eivät näy kotona. Jos vanhemmilla tai suvussa on ollut samanlaista vaikeutta, he ovat voineet kokea, ettei vaikeuteen ole saatavilla apua, vaan sen kanssa on vain pärjättävä itse.

Työskentelylle päiväkodissa ja koulussa ei ole vielä vakiintuneita käytäntöjä olemassa

Työelämän vaatimusten paineessa vanhemman on usein vaikea järjestää ajankäyttöänsä niin, että pystyisi osallistumaan työskentelyyn päiväkodissa tai koulussa. Päiväkodin/koulun työntekijöiden ja vanhempien yhteistyölle lapsen puhumisen helpottamiseksi ei ole myöskään olemassa perinteitä eikä vakiintuneita käytäntöjä, jotka helpottaisivat tällaisen tukimuodon hyödyntämistä. Jos lapsi ei puhu lainkaan päiväkodissa/koulussa, yhteistyö vanhemman kanssa voi helpottaa puheen siirtymistä päiväkotiin/kouluun merkittävästi. Lapsen puhe voidaan "saattaa" kouluun vanhemman avulla. Lapselle ja vanhemmalle voidaan tarjota mahdollisuus kahdenkeskisiin hetkiin päiväkoti- tai koulurakennuksessa. Tavoitteena on silloin auttaa lasta puhumaan vapautuneesti vanhemmalleen päiväkoti- tai kouluympäristössä. Kun vanhemmalle puhuminen onnistuu, on aika miettiä, miten tilanteeseen saataisiin päiväkodin tai koulun työntekijä mukaan ja vanhempi voisi vähitellen siirtyä taustalle ja lopulta jäädä hetkistä kokonaan pois. Kun kahdenkeskinen puhuminen työntekijän kanssa onnistuu, on aika miettiä, miten puhumista voitaisiin laajentaa siten, että paikalla on kolme henkilöä, pieni ryhmä, lopulta koko oma päiväkotiryhmä/luokka. Kaikki tämä vaatii tietoa ja suunnittelua.

Joskus voi olla mielekästä auttaa lapsi ensin puhumaan asiaan perehtyneelle terveydenhuollon ammattilaiselle, jota nimitän tässä nyt yleisnimityksellä terapeutti. Työskentely aloitetaan silloin vanhemman ja lapsen kanssa yhteistyössä, joko kotona tai terapeutin vastaanotolla. Kun lapsi puhuu terapeutille, on aika siirtää työskentelyn painopiste päiväkotiin/kouluun. Pitkään puhumatta ollut lapsi alkaa harvoin puhua päiväkodissa tai koulussa, ellei puhetta konkreettisesti saateta sinne ja harjoitella juuri siellä, missä puhuminen on vaikeaa.

Hoitomuotona altistustyyppinen hoito puhumisen helpottamiseksi on vasta kehittymässä

Terveydenhuollon ammattilaisten ja ostopalveluterapeuttien työ ja maksusitoumukset on rakennettu siten, että käynnit toteutuvat pääsääntöisesti kertaviikkoisesti, 45min kerrallaan. Tämä ei ole paras mahdollinen tapa auttaa puhumatonta lasta. 45 minuuttia voi olla turhan pitkä käyntiaika ja kerran viikossa on kovin harvoin, jotta altistamistavoitteissa eteneminen tapahtuisi jouhevasti. Alkuvaiheessa tutustuminen voi tapahtua kertaviikkoisesti 45min yhdessä touhuten, mutta kun lähdetään suunnittelemaan altistushoitoa, tarvittaisiin lyhyitä käyntejä, monta kertaa viikossa. Hoitoa voisi toteuttaa myös hyödyntämällä intensiiviviikkoja, jolloin terapeutti on mukana päiväkodissa tai koulussa koko viikon ajan useamman tunnin päivässä, jolloin harjoituksia toteutetaan pitkin päivää. Työskentelyä voidaan toteuttaa myös leirimuotoisesti, jolloin ryhmä työntekijöitä ja lapsia työskentelee yhdessä siten, että kaikki harjoittelevat koulumaisessa ympäristössä. Leirimuotoisen työskentelyn jälkeen tarvitaan edelleen taitojen jalkauttamista omaan kouluun. Tällaisia intensiivisiä altistushoitoon perustuvia työskentelymalleja ei ole vielä tietääkseni käytössä Suomessa, vaikka leirimuotoista toimintaa onkin jo Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin alueella kehitetty. Tarvitaan siis uudenlaisia työskentelymalleja ja rahoituksen suunnittelua siten, että tällainen työskentely on mahdollista.

Eteenpäin mennään

On hyvä muistaa, että 10-20 vuotta sitten Suomessa ei ollut tietoa puhumattomuusoireen kansainvälisistä hoitomalleista vielä juuri lainkaan eikä vertaistukea ollut perheille tarjolla. Nyt Suomessa on satoja työntekijöitä, jotka ovat käyneet puheterapeutti Maggie Johnsonin koulutuksissa. Osa on ottanut hoitomallin aktiivisesti käyttöönsä ja kerryttänyt omaa kokemustaan. On myös työntekijöitä, jotka ovat tutustuneet muihin vastaaviin hoitomalleihin. Monet opetusalan toimijat, varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opettajat ovat perehtyneet aiheeseen ja osallistuneet aktiivisesti lasten tukemiseen päiväkodeissa ja kouluissa. Useampi opinnäytetyö on aiheesta tehty, tekeillä tai suunnitteilla. Monet vanhemmat ovat keränneet paljon tietoa ja auttaneet lapsiaan yhteistyössä terveydenhuollon ja opetusalan ammattilaisten kanssa. Netistä löytyy vapaaehtoisvoimin ylläpidetty www.selektiivinenmutismi.wordpress.com sivusto ja facebook-ryhmässä "Selektiivinen mutismi" on jo yli 1400 jäsentä. Vanhempien aloitteesta Tilannekohtainen puhumisen vaikeus - yhdistys Puheeksi ry on käynnistämässä toimintaansa ja itse olen tämän sivuston ylläpidon lisäksi keräämässä terveydenhuollon ammattilaisia yhteen oppimaan uutta maailmalta ja toinen toisiltamme. Myös me terveydenhuollon ammattilaiset tarvitsemme vielä paljon koulutusta ja mahdollisuutta kokeilla erilaisia hoitomalleja, jotta hyviä, Suomessa toimivia käytäntöjä saadaan luotua ja otettua käyttöön.

Edelleen on paljon lapsia ja nuoria, jotka eivät saa tarvitsemaansa ymmärrystä ja tukea. On vanhempia, päiväkoteja, kouluja ja terveydenhuollon yksiköitä, joita ei ajanmukainen tieto ole vielä tavoittanut. Ja harva meistä terveydenhuollon toimijoistakaan on rautainen ammattilainen, joka pystyisi vastaamaan kaikkiin eteen tuleviin kysymyksiin. Jokainen lapsi, perhe, päiväkoti ja koulu ovat omanlaisensa, ja työskentely onnistuu vain yhdessä hoitomalleja ja tutkimustietoa soveltamalla.

Viedään yhdessä tietoa eteenpäin ja opiskellaan, kuinka näitä lapsia ja nuoria kannattaa tukea ja auttaa!

Lämpimin syysterveisin

Mia Sarvanne

apulaisylilääkäri, HUS Lastenpsykiatria